Lähdimme perjantaina aamulla Hertzille hakemaan autoa. Vuokra-aika alkoi klo 9.00, ja kutakuinkin niihin aikoihin saimmekin auton. Olimme netitse varanneet auton kokoluokasta "Golf tai vastaava". Hertzin mielestä Renault Megane Scenic on vastaava... Melkoinen möykky.
Olivat sitten laittaneet 1,9-litraisen dieselmoottorin siihen. Ei ollut oikeaa turboa vaan jonniilaene kompressori. Liikahtihan Renu tuollakin. Kaikki herkut oli tietysti. Vähän oudoksutti aluksi, kun ihan kaikki toimi sähköllä eikä edes virta-avainta ollut. Kortti työnnettiin kojelautaan ja painettiin nappia niin käynnistyi. Kyllähän noihin outouksiin tottui. Sisäänpääsyyn ei tarvinnut myöskään avainta; riitti, että meni kortti taskussa auton viereen ja nykäisi kahvasta. Mitenkähän toimii Suomen talvessa?
Päästiin matkaan. Heti ensimmäisessä risteyksessä meinasi helsinkiläiseen ajokulttuuriin tottunut Mikko päräyttää päin punaisia. Keltaiset ne kyllä oli, mutta aika hilkulla. Onneksi päätin kuitenkin jarruttaa; täälläpäin menettää moisesta rikkeestä kortin. No, siinä sitten seisoin suojatien päällä siten, että en nähnyt valoja. Kun takana oleva tööttäsi, arvasin valojen vaihtuneen. Takana oleva tööttäsi taukoamatta seuraavan puoli kilometriä ja lopulta rinnalle päästessään karjuen kyseli olenko koskaan ennen ajanut autoa. Hyvä alku. Jee.
Selvittiin kuitenkin parista kaupungin sisäisestä moottoritiestä ja kehätiestä kunnialla. Lopulta alkoi oikea autobaana. Niillä ei juurikaan ole nopeusrajoituksia. Ekat sata kilometriä meni autoon totutellessa. Vasta sitten uskalsi painaa enemmän kaasua. Tuollainen 160 km/h oli vielä Itä-Saksan puolella mukava matkanopeus. Länsipuolella oli niin paljon mutkaa ja mäkeä, että siellä ei vastaavaan päässyt yhtä helposti. Ei ollut mikään urheiluauton alusta tuossa Renussa.
Äiti ei sitten lue seuraavaa kappaletta eikä katso seuraavaa kuvaa!
Pitihän sitä autoa vähän kokeilla. Väittävät huippunopeudeksi 188km/h. Valitettavasti kamera ei sattunut esille silloin kun kelasin mukavassa alamäessä Frankfurtin lentokentän vieressä kulkevalla suoralla 204 km/h mittariin, eikä edes silloin kun Tiina sai houkuteltua 194 km/h mittariin, mutta sentään yksi kuva Tiinan autoilusta saatiin:
ÄITI! HUHUU? Voit jatkaa lukemista.
Tuosta moottoritiekulttuurista sen verran, että kaitojahan ei ole yksi tai kaksi kuin poikkeustapauksissa. Yleensä oli kolme kaistaa, mutta esim juuri siinä Frankfurtin lentokentän vieressä kaistoja oli muistaakseni viisi. Suuntaansa. Oikeassa reunassa mummot ja rekat, siitä vasemmalle kovempaa. Villi tunne, kun ajaa sellaiset reilu 160km/h ja vasemmalta pyyhkii mersut ja audit pitkälti yli kahtasataa ohi. Saa peileihin katsoa ihan tarkastikin ennen kaistanvaihtoa.
Markku asuu sellaisessa ihan pikkukylässä. Ajo-ohjeet oli tyyliin "moottoritieltä pois, rampista vasemmalle, kolmannen pikkukylän jälkeen neljännen kylän päässä oikealla". Länsi-Saksassa kylät on sellaisia lilliputtiversioita. Laaksossa kulkee tie jonka kahta puolta on taloja yhdessä tai kahdessa rivissä. Kaikkia palveluita ei joka kylästä löydy, koska seuraavaan kylään ei ole montaa kilometriä. Markun asuttamassa kylässä ei esim ollut kauppaa lainkaan.
Kylä löytyi ja Markku löytyi. Markku asuu työkaverinsa Hannun kanssa omakotitalon päädyssä alivuokralaisina. Makuuhuone, tupakeittiö-olohuone ja kylppäri. Äijillä on söpö parisänky, mutta aika harvoin kuulemma yhdessä telmivät siinä, kun Hannu tekee päivävuoroa ja Markku yövuoroa. Viikonloput ja lomat Hannu on saksalaisen vaimonsa luona jossain muualla. Niinkuin nytkin.
Käytiin syömässä kebabit naapurikylässä ja lähdettiin ostamaan Markulle autoa. Tiina oli tulkkina. Tarkoitus oli ehtiä valoisana aikana sinne, mutta moottoritiellä oli reipas ruuhka, joten emme ehtineet. Onneksi Markku on nähnyt auton aiemmin valoisassa.
Auto osoittautui kelvoksi peliksi, joten Markku latoi rahat tiskiin ja auto vaihtoi omistajaa. Kyseessä on vuosimallin 2001 Audi S4 farmari, kuten kuvasta näkyy
Tiina ja Markku palasivat Audilla, minä Renulla. Markku oli ostanut navigaattorin joka laitetttiin Renuun opastamaan minua. Hyvä niin. Tai miten sen ottaa; navi ajatti minua ympäri miljoonaa samannäköistä pikkukylää ja kärrypolkua, mutta nähtävästi se oli kilometreissä suorin reitti koska en ollut hirveästi Markkua ja Tiinaa myöhemmin kämpillä. Usko meinasi kyllä loppua monta kertaa. Mitä itse tykkäisitte, kun ajatte vieraassa maassa vieraalla seudulla ja navigaattorin kaunis naisääni opastaisi: "käänny sadan metrin kuluttua vasemmalle ja tee u-käännös"? Loppujen lopuksi sekin ohje oli perusteltu, mutta itku meinasi tulla.
Markku lähti vielä hetkeksi töihin. Käytiin mekin siellä metsässä pyörähtämässä. Kovin oli erinäköistä metsä kuin Suomessa. Tietämättömille tiedoksi, että Markku on monitoimikonekuski, eli kaataa puita. Saksalaiset ei osaa sitäkään hommaa itse, joten saksalainen firma palkkaa vain suomalaisia äijiä hommiin. Huvittavaa vain on se, että Suomessa Markkukin on koulutettu itse valitsemaan kaadettavat puut, mutta Saksassa "vörsteri" eli metsänhoitaja tekee sen. Kuski vain kaataa ja pilkkoo puun. Ajoreititkin on valittu etukäteen. Melkoista tietotaidon hukkaanheittoa.
Markku istutti minutkin kuskin penkille. Kaadoin sitten puun. Ja pilkoin sen. Hurjaa hommaa. Kuskin molemmat kädet on joystickin kaltaisilla ohjaimilla, joissa on "vain" kahdeksan nappia per käsi. Niillä ohjataan puomia, leikkuria ja tietokonetta. Koneessahan on tietokone, johon talletetaan jokaisesta kaadettavasta puusta kaikki mahdollisest tieodot: mitoista ja puulajista käyttötarkoitukseen asti. Minä pilkoin kuitupuuta. Kuulemma.
Aamulla lähdettiin aamiaisen jälkeen ajelemaan. Lähdettiin Renulla, kun Audissa oli vain liikennevakuutus, ei Kaskoa lainkaan. Renun menovesi oli myös halvempaa.
Tarkoitus oli suunnata Reininjokilaaksoon. Otettiin kohteeksi Koblenz. Parisataa kilometriä oli matkaa. Sää oli kaunis ja lämmin. Sellainen parikymmentä astetta. Koblenz on siitä näppärä kohde, että siellä Mosel laskee Reiniin. Olivat sitten rakentaneet reilun sata vuotta sitten patsaan pönöttämään risteyskohtaan:
Kuvassa näkyy ihmisiä näköalatasanteella kun katsotte tarkasti. Patsas oli iso!
Käytiin mekin tuolla ylhäällä:
Vasemmassa alakulmassa Mosel, mutta kuvan oikeaan reunaan ehdittäessä ollaan Reinissä.
Vähän aikaa pällistelimme ja pööpöilmme ympäri vanhaa kaupunkia. Komea oli. Syötiin bratwurstit ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Päätimme jatkaa Reinin itärantaa etelään. Pimeä tuli aika pian, mutta se oikeastaan vain paransi tilannetta. Kylät ja linnat oli komeasti valaistu. Valitettavasti pimeys esti kuvaamisen. Oli oikein leppoista. Varsinkin sitten, kun kävimme kaupassa ja ostin perjantain ilmestyneen Rammsteinin Rosenrot-levyn. En tiedä oliko Markulla kivaa, mutta Tiinan kanssa nautittiin.
Ajeltiin loppujen lopuksi Reinin vartta aika pitkään. Melkein 100 kilometriä köröteltiin. Linnoja oli ihan älyttömästi! Tuolla saisi aikaa kulumaan helposti jos pysähtelisi. Ajettiin kuiteinkin pysähtelemättä. Oltiin kotona ysin aikaan ja laitettiin saman tien grilli tulille. Oltiin ostettu monenlaista grillattavaa. Ja olutta. Pari Markun työkaveria soitti, ja lopulta hekin liittyivät seuraan. Mukavia poikia nuo Sami ja Lauri. Sami oli kuskina joten päätettiin lähteä lähikylään baariin. Käytiin parissakin paikassa. Yö sujui leppoisasti.
Nyt äiti lopettaa taas lukemisen yhden kappaleen ajaksi!
Käytiin yöllä kokeilemassa Audia. Sami oli tosiaan täysin alkoholiton persoona, joten sikäli se oli turvallista. Sami on myös varsin tottunut korkeampiin nopeuksiin ajettuaan tehokkaalla bemarillaan pari vuotta jo Saksan moottoriteitä. Sami ja Markku istuivat eteen, Tiina ja minä taakse. Lauri sammui sohvalle. Moottoritie oli varsin tyhjä viiden aikaan aamulla. Lentokentän vieressä on tosiaan hyvänlainen suora ja kaistoja riittävästi. Kahdella turbolla varustettu 2,7-litrainen V6 -kone rallatteli iloisesti kun Sami liikutti nilkkaansa. Kamera ei ollut mukana, mutta silimällä näin, että 270 km/h siinä mittarissa oli hetken. Aika haipakkaa. Tuo Audi on vielä vakio muuten paitsi rajoittimien osalta. Kaikki saksalaiset autot on rajoitettu maksimissaan kulkemaan 250km/h.
ÄITI! HUHUU? Jatkuu taas.
Päästiin nukkumaankin joskus. Päivemmällä nautittiin raikkaasta olosta ja lepäiltiin. Illansuussa lähdettiin ajelemaan lähiympäristöön; käytiin katsomassa Mainzin arkkipiispan vanhaa kakkoskämppää eli Aschaffenburgin linnaa lähempää. Hieno oli.
Kello taisi olla melko tarkkaan 20 kun lähdettiin kotimatkalle. Minä ajoin ensin melkein kolmesataa kilometriä, sitten Tiina ajoi vajaan parisataa ja mulle jäi viimeiset 50 kilometriä. Tuotiin tavarat ensin kämpille ja lähdettiin sitten viemään auto. Auton vientiin meni aikaa; pelkästää paluumatka kahdella eri yöbussilla vei tunnin. Iso kaupunki. Nukkumaan päästiin kello 4 aamulla.
Hyvä oli reissu. Renun mittarissa oli noin 10 000 kilometriä kun sen otimme, meidän jäljiltä siihen tuli yli 2000 kilometriä lisää. Onpahan saksalainen tiekulttuuri tuttua.
Kommentit