Jep jep. Tulimme hengissä takaisin. Olipahan reissu; hyvä reissu olikin!
Lähdimme perjantaina aamulla Hertzille hakemaan autoa. Vuokra-aika
alkoi klo 9.00, ja kutakuinkin niihin aikoihin saimmekin auton. Olimme
netitse varanneet auton kokoluokasta "Golf tai vastaava". Hertzin
mielestä Renault Megane Scenic on vastaava... Melkoinen möykky.
Olivat sitten laittaneet 1,9-litraisen dieselmoottorin siihen. Ei ollut
oikeaa turboa vaan jonniilaene kompressori. Liikahtihan Renu tuollakin.
Kaikki herkut oli tietysti. Vähän oudoksutti aluksi, kun ihan kaikki
toimi sähköllä eikä edes virta-avainta ollut. Kortti työnnettiin
kojelautaan ja painettiin nappia niin käynnistyi. Kyllähän noihin
outouksiin tottui. Sisäänpääsyyn ei tarvinnut myöskään avainta; riitti,
että meni kortti taskussa auton viereen ja nykäisi kahvasta. Mitenkähän
toimii Suomen talvessa?
Päästiin matkaan. Heti ensimmäisessä
risteyksessä meinasi helsinkiläiseen ajokulttuuriin tottunut Mikko
päräyttää päin punaisia. Keltaiset ne kyllä oli, mutta aika hilkulla.
Onneksi päätin kuitenkin jarruttaa; täälläpäin menettää moisesta
rikkeestä kortin. No, siinä sitten seisoin suojatien päällä siten, että
en nähnyt valoja. Kun takana oleva tööttäsi, arvasin valojen
vaihtuneen. Takana oleva tööttäsi taukoamatta seuraavan puoli
kilometriä ja lopulta rinnalle päästessään karjuen kyseli olenko
koskaan ennen ajanut autoa. Hyvä alku. Jee.
Selvittiin
kuitenkin parista kaupungin sisäisestä moottoritiestä ja kehätiestä
kunnialla. Lopulta alkoi oikea autobaana. Niillä ei juurikaan ole
nopeusrajoituksia. Ekat sata kilometriä meni autoon totutellessa. Vasta
sitten uskalsi painaa enemmän kaasua. Tuollainen 160 km/h oli vielä
Itä-Saksan puolella mukava matkanopeus. Länsipuolella oli niin paljon
mutkaa ja mäkeä, että siellä ei vastaavaan päässyt yhtä helposti. Ei
ollut mikään urheiluauton alusta tuossa Renussa.
Äiti ei sitten lue seuraavaa kappaletta eikä katso seuraavaa kuvaa!
Pitihän sitä autoa vähän kokeilla. Väittävät huippunopeudeksi 188km/h.
Valitettavasti kamera ei sattunut esille silloin kun kelasin mukavassa
alamäessä Frankfurtin lentokentän vieressä kulkevalla suoralla 204 km/h
mittariin, eikä edes silloin kun Tiina sai houkuteltua 194 km/h
mittariin, mutta sentään yksi kuva Tiinan autoilusta saatiin:
ÄITI! HUHUU? Voit jatkaa lukemista.
Tuosta moottoritiekulttuurista sen verran, että kaitojahan ei ole yksi
tai kaksi kuin poikkeustapauksissa. Yleensä oli kolme kaistaa, mutta
esim juuri siinä Frankfurtin lentokentän vieressä kaistoja oli
muistaakseni viisi. Suuntaansa. Oikeassa reunassa mummot ja rekat,
siitä vasemmalle kovempaa. Villi tunne, kun ajaa sellaiset reilu
160km/h ja vasemmalta pyyhkii mersut ja audit pitkälti yli kahtasataa
ohi. Saa peileihin katsoa ihan tarkastikin ennen kaistanvaihtoa.
Markku asuu sellaisessa ihan pikkukylässä. Ajo-ohjeet oli tyyliin
"moottoritieltä pois, rampista vasemmalle, kolmannen pikkukylän jälkeen
neljännen kylän päässä oikealla". Länsi-Saksassa kylät on sellaisia
lilliputtiversioita. Laaksossa kulkee tie jonka kahta puolta on taloja
yhdessä tai kahdessa rivissä. Kaikkia palveluita ei joka kylästä löydy,
koska seuraavaan kylään ei ole montaa kilometriä. Markun asuttamassa
kylässä ei esim ollut kauppaa lainkaan.
Kylä löytyi ja
Markku löytyi. Markku asuu työkaverinsa Hannun kanssa omakotitalon
päädyssä alivuokralaisina. Makuuhuone, tupakeittiö-olohuone ja
kylppäri. Äijillä on söpö parisänky, mutta aika harvoin kuulemma
yhdessä telmivät siinä, kun Hannu tekee päivävuoroa ja Markku yövuoroa.
Viikonloput ja lomat Hannu on saksalaisen vaimonsa luona jossain
muualla. Niinkuin nytkin.
Käytiin syömässä kebabit
naapurikylässä ja lähdettiin ostamaan Markulle autoa. Tiina oli
tulkkina. Tarkoitus oli ehtiä valoisana aikana sinne, mutta
moottoritiellä oli reipas ruuhka, joten emme ehtineet. Onneksi Markku
on nähnyt auton aiemmin valoisassa.
Auto osoittautui kelvoksi
peliksi, joten Markku latoi rahat tiskiin ja auto vaihtoi omistajaa.
Kyseessä on vuosimallin 2001 Audi S4 farmari, kuten kuvasta näkyy
Tiina ja Markku palasivat Audilla, minä Renulla. Markku oli ostanut
navigaattorin joka laitetttiin Renuun opastamaan minua. Hyvä niin. Tai
miten sen ottaa; navi ajatti minua ympäri miljoonaa samannäköistä
pikkukylää ja kärrypolkua, mutta nähtävästi se oli kilometreissä suorin
reitti koska en ollut hirveästi Markkua ja Tiinaa myöhemmin kämpillä.
Usko meinasi kyllä loppua monta kertaa. Mitä itse tykkäisitte, kun
ajatte vieraassa maassa vieraalla seudulla ja navigaattorin kaunis
naisääni opastaisi: "käänny sadan metrin kuluttua vasemmalle ja tee
u-käännös"? Loppujen lopuksi sekin ohje oli perusteltu, mutta itku
meinasi tulla.
Markku lähti vielä hetkeksi töihin. Käytiin
mekin siellä metsässä pyörähtämässä. Kovin oli erinäköistä metsä kuin
Suomessa. Tietämättömille tiedoksi, että Markku on monitoimikonekuski,
eli kaataa puita. Saksalaiset ei osaa sitäkään hommaa itse, joten
saksalainen firma palkkaa vain suomalaisia äijiä hommiin. Huvittavaa
vain on se, että Suomessa Markkukin on koulutettu itse valitsemaan
kaadettavat puut, mutta Saksassa "vörsteri" eli metsänhoitaja tekee
sen. Kuski vain kaataa ja pilkkoo puun. Ajoreititkin on valittu
etukäteen. Melkoista tietotaidon hukkaanheittoa.
Markku
istutti minutkin kuskin penkille. Kaadoin sitten puun. Ja pilkoin sen.
Hurjaa hommaa. Kuskin molemmat kädet on joystickin kaltaisilla
ohjaimilla, joissa on "vain" kahdeksan nappia per käsi. Niillä ohjataan
puomia, leikkuria ja tietokonetta. Koneessahan on tietokone, johon
talletetaan jokaisesta kaadettavasta puusta kaikki mahdollisest
tieodot: mitoista ja puulajista käyttötarkoitukseen asti. Minä pilkoin
kuitupuuta. Kuulemma.
Aamulla lähdettiin aamiaisen jälkeen
ajelemaan. Lähdettiin Renulla, kun Audissa oli vain liikennevakuutus,
ei Kaskoa lainkaan. Renun menovesi oli myös halvempaa.
Tarkoitus oli suunnata Reininjokilaaksoon. Otettiin kohteeksi Koblenz.
Parisataa kilometriä oli matkaa. Sää oli kaunis ja lämmin. Sellainen
parikymmentä astetta. Koblenz on siitä näppärä kohde, että siellä Mosel
laskee Reiniin. Olivat sitten rakentaneet reilun sata vuotta sitten
patsaan pönöttämään risteyskohtaan:
Kuvassa näkyy ihmisiä näköalatasanteella kun katsotte tarkasti. Patsas oli iso!
Käytiin mekin tuolla ylhäällä:
Vasemmassa alakulmassa Mosel, mutta kuvan oikeaan reunaan ehdittäessä ollaan Reinissä.
Vähän aikaa pällistelimme ja pööpöilmme ympäri vanhaa kaupunkia. Komea
oli. Syötiin bratwurstit ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Päätimme
jatkaa Reinin itärantaa etelään. Pimeä tuli aika pian, mutta se
oikeastaan vain paransi tilannetta. Kylät ja linnat oli komeasti
valaistu. Valitettavasti pimeys esti kuvaamisen. Oli oikein leppoista.
Varsinkin sitten, kun kävimme kaupassa ja ostin perjantain ilmestyneen Rammsteinin Rosenrot-levyn. En tiedä oliko Markulla kivaa, mutta Tiinan kanssa nautittiin.
Ajeltiin loppujen lopuksi Reinin vartta aika pitkään. Melkein 100
kilometriä köröteltiin. Linnoja oli ihan älyttömästi! Tuolla saisi
aikaa kulumaan helposti jos pysähtelisi. Ajettiin kuiteinkin
pysähtelemättä. Oltiin kotona ysin aikaan ja laitettiin saman tien
grilli tulille. Oltiin ostettu monenlaista grillattavaa. Ja olutta.
Pari Markun työkaveria soitti, ja lopulta hekin liittyivät seuraan.
Mukavia poikia nuo Sami ja Lauri. Sami oli kuskina joten päätettiin
lähteä lähikylään baariin. Käytiin parissakin paikassa. Yö sujui
leppoisasti.
Nyt äiti lopettaa taas lukemisen yhden kappaleen ajaksi!
Käytiin yöllä kokeilemassa Audia. Sami oli tosiaan täysin alkoholiton
persoona, joten sikäli se oli turvallista. Sami on myös varsin tottunut
korkeampiin nopeuksiin ajettuaan tehokkaalla bemarillaan pari vuotta jo
Saksan moottoriteitä. Sami ja Markku istuivat eteen, Tiina ja minä
taakse. Lauri sammui sohvalle. Moottoritie oli varsin tyhjä viiden
aikaan aamulla. Lentokentän vieressä on tosiaan hyvänlainen suora
ja kaistoja riittävästi. Kahdella turbolla varustettu 2,7-litrainen V6
-kone rallatteli iloisesti kun Sami liikutti nilkkaansa. Kamera ei
ollut mukana, mutta silimällä näin, että 270 km/h siinä mittarissa oli
hetken. Aika haipakkaa. Tuo Audi on vielä vakio muuten paitsi
rajoittimien osalta. Kaikki saksalaiset autot on rajoitettu
maksimissaan kulkemaan 250km/h.
ÄITI! HUHUU? Jatkuu taas.
Päästiin nukkumaankin joskus. Päivemmällä nautittiin raikkaasta olosta
ja lepäiltiin. Illansuussa lähdettiin ajelemaan lähiympäristöön;
käytiin katsomassa Mainzin arkkipiispan vanhaa kakkoskämppää eli
Aschaffenburgin linnaa lähempää. Hieno oli.
Kello taisi olla melko
tarkkaan 20 kun lähdettiin kotimatkalle. Minä ajoin ensin melkein
kolmesataa kilometriä, sitten Tiina ajoi vajaan parisataa ja mulle jäi
viimeiset 50 kilometriä. Tuotiin tavarat ensin kämpille ja lähdettiin
sitten viemään auto. Auton vientiin meni aikaa; pelkästää paluumatka
kahdella eri yöbussilla vei tunnin. Iso kaupunki. Nukkumaan päästiin
kello 4 aamulla.
Hyvä oli reissu. Renun mittarissa oli noin
10 000 kilometriä kun sen otimme, meidän jäljiltä siihen tuli yli 2000
kilometriä lisää. Onpahan saksalainen tiekulttuuri tuttua.
tiistai, 1. marraskuu 2005
Kommentit