Ei, ei meidän elomme täällä ole näin tyhjää kuin voisi blogin perusteella luulla. On vain ollut melkoinen kiire viime aikona.


Jatkoimme DDR-trippiämme. Aluksi maisemakuva. Kuvassa näiden täydellinen ankeus ei pääse edes kunnolla esille. Ja minä olen haukkunut Itä-Pasilaa ankeaksi!
Jos jossain talossa näkyy muuta väriä kuin harmaata, on taloa rempattu viimeisen viidentoista vuoden aikana.






Eilen tutustuimme Stasiin.
Stasin päämaja on nykään museona.
Tolkuttoman mielenkiintoinen paikka! Näyttely ei ollut iso, mutta puitteet korvasivat näyttelyn puitteet. Jos vain seinät osaisivat puhua...

Näyttelyn alkupää keskittyi esittelemään Stasin kenttätyötä. Mitä mielikuvituksellisimpiä salakuunteluvälineitä, kameroita, asesalkkuja yms. Omaa karua kieltään puhui rei´itetty salkku, jossa säilytettävällä aseellä pystyi ampumaan (sarjatulta tottakai) salkkua avaamatta.

Kyllä DDR oli turvallinen maa, kun valvontakameroita oli kaikkialla. Todella, kaikkialla.



Linnuillekin kustannettiin ovisilmä


DDR:n puhtaissa metsissä saattoi samoilla turvassa, kun tiesi avun olevan huudonkantaman päässä.
Kuvassa kivi. Ympyröitynä mikrofoni.




Stasin tehtäviin kuului myös vahtia opillista puhtautta. Niinpä monta huonetta oli pyhitetty erilaiselle ”sisäiselle propagandalle”. Traktaatteja, kirjoja ja julisteita. Yksi huoneellinen lahjoja ja mitaleja. Museon Lenin-kokoelma oli varsin kadehdittava:



Stasin pitkäaikainen johtaja Erich Mielke otti nähtävästi Lenin-krääsän keräilyn jopa minuakin vakavammin: hänen työpöydällään oli Vladimirin kuolinnaamio:


Oli muuten jännä tunne käveleskennellä Mielken työhuoneessa. Yleensä museoissa on aikaperspektiivi erilainen. Nyt minun ja Erich-pojan välillä oli vain reilu 15 vuotta. Yks kullinluikaus. Samaan aikaan kun minä olen viettänyt huoletonta lapsuuttani lintukodossa on herr Mielke siinä huoneessa tehnyt kovin ikäviä ratkaisuja.

Ylipäätään olen miettinyt viime aikoina (osittain Lauran kommentin innoittamana), aika paljon tuota minun Lenin-harrastustani ja tätä meidän DDR-nostalgiaamme. Olen itsekin kutsunut tätä nostalgiaksi, mutta onko tämä nostalgiaa? Mitä on nostalgia?
Jotenkin nostalgia tuntuu liian positiiviselta termiltä kuvaamaan tätä. Lenin on ihan oma lukunsa, mutta DDR:n kohdalta pystyn ehkä paremmin määrittelemään sitä:
Meidän DDR-harrastuksessamme (tai minun Lenin-fiksaatiossani) ei ole oikeasti hiukkaakaan ihailevaa sävyä. DDR on loppumattoman kiinnostava valtio, koska se on jotain niin erilaista kuin minun tuntemani yhteiskunta, mutta kuitenkin monin tavoin tuttu. Ajallinen läheisyys tekee siitä niin tutun, samoin maantieteellinen ja kulttuurinen läheisyys.
Myöskään Kylmän sodan historiaa ei voi tutkia ilman DDR:ään perehtymistä. Berliini oli Kylmän sodan lämpömittari. Seppo Hentilän mukaan myös NL:n ja Suomen suhteisiin vaikutti Saksojen tilanne; kun Länsi-Saksa teki jotain NL:lle epämieluisaa, kiristyi Suomen ohjakset.

Ehkä tärkeimpänä tekijänä on kuitenkin tuo historiallinen läheisyys. Meidän vanhemmillamme on omakohtaisia muistikuvia suunnilleen Nuijasodasta lähtien, joten heillä ei välttämättä nouse Kylmä sota samalla tavalla merkittäväksi. Toista on meillä lapsukaisilla. Sitä luuli olevansa ihan ”raakile”, kunnes pääsi perehtymään Kylmän sodan historiaan (kiitos Kirkkohistorian laitoksen) ja huomasi, että näistä tapahtumistahan on omia muistikuvia; osa niistä jopa oikeita! Ihmekös tuo, värittihän Kylmä sota merkittävästi ainakin minun lapsuuttani. Se oli oikeasti pelottavaa välillä.

Tähän väliin anekdootti: meidän naapurina täällä asuu nyt vielä viikon verran eräs suomalainen tutkija nimeltään Erkki. Erkki tonkii arkistoa Unter den Lindenillä. Ensimmäisen kerran hän oli tutkimassa kyseistä arkistoa kevällä 1989. Silloin hän muistaa yrittäneensä Friedrichstraßen rajanylityspaikalla näyttää mahdollisimman paljon passikuvaltaan. Motivaatiota antoi vatsaan suunnattu rynnäkkökivääri.

Lisäksi DDR oli niin täydellisen vinoutunut. En lakkaa ihmettelemästä vaikkapa Honeckerin tai Mielken ajatuksia. Uskoivatko he vilpittömästi olevansa työläisten asialla? Uskoivatko he itse, että DDR:ssä todellakin proletariaatti hallitsi? Kyllähän DDR:ssä oli ex-proletaari vallassa: Honecker oli puuseppä, duunari. Varsinaisella proletariaatilla oli vain oikeasti kovin vähän sananvaltaa.
Vai oliko taustalla tuo ihmisen ikiaikainen ominaisuus: vallanhalu? ”Tahto tuhoutua lienee eräs  sielun loimilanka, toinen vallanhalu yli piirin tunnetun”.
 

Onneksi DDR sentään tarjosi turvaa fasisteja vastaan. Muuri oli pystytetty pitämään fasisistit länsipuolella.


Tulipa sekavaa tekstiä. En jaksa enää toista päivää käyttää tähän, joten julkaisen. *poks*