Tylsäätylsäätylsäätylsäätylsäätylsäätylsäätylsäätylsäätylsää.
Tiina on Suomessa hautaamassa Ottua; tai siis Ottoa, mutta Otto hän oli vain virallisesti. Sotilaspassiinsakin oli kirjoittanut nimikirjoituksekseen Ottu Oikarinen. Niin, siis Tinskupinsku on Suomessa ja minä (pieni rassukka) olen täällä ihan yksin ja hyljättynä. Yksin ei ole kivaa mennä kaupungille pällistelemään. Olen siis kotona. Kohta puolitoista vuorokautta neljän seinän sisällä. Eikun kävin minä äsken kaupassa. Onneksi täällä on loistava kirjasto.

Mutta mikäpä täällä ollessa, kun saatiin eilen aamulla sellainen ylellisyystarvike kuin lukko. Nyt kukaan ei pääse tähän huoneeseen ainakaan koputtamatta. Se kun ei ole itsestäänselvyys tässä talossa se koputtaminen... Taannoinen murto heilautti perusturvallisuutta sillä tavalla, että vaikka ei suoranaisesti pelotakaan on kuitenkin vähän säikky olo. Varsinkin niinä öinä kun tietää olevansa ainoa ihminen talossa herää jokaiseen rasahdukseen. Lukko toi tuohonkin parannuksen. Lisäksi nyt on talo täynnä väkeä.

Kummasti karttuu kielitaito arjen touhuissakin. Ymmärrän jo suurimman osan kaupan tätien molotuksesta, ja osaan jopa vastailla heille (hallo, jaa, nein, bitte, danke). Eilen jopa ymmärsin jonossa toisen asiakkaan murjaiseman vitsin. Ja tänään ylitin itseni: joku teutooniporukka oli varannut meidän salin käyttöönsä klo 11 alkaen. Tulivat kuitenkin paikalle jo ennen puolta, joten eihän täällä ollut ketään kielitaitoista paikalla eikä ovet olleet auki. Jostain syystä tajusivat soittaa ovipuhelimella mulle. Ymmärsin heti toisella yrittämällä mitä täti mulle yritti sönköttää ja pystyin jopa kertomaan hänelle, että odottaapi siellä ihan rauhassa, minä tulen. (Kerrankin oli hyötyä niistä leffoista, joista opin lauseen "ich komme") Selvisin tilanteesta peräti kunnialla.

Pitäisiköhän jatkaa kieliopintoja Suomessa?